Vuoden 2009 ulkosuomalaisen, lastenlääkäri Leena Pasasen elämänkokemukset, torstaina 25.4.2019

Leena Pasanen kertoi elämäntyöstään lastenlääkärinä Tansaniassa. Hän valmistui lääkäriksi v. 1974 ja erikoistui lastenlääkäriksi v.1980. Valmistuttuaan hän pohti mihin asettuisi työtänsä tekemään ja päätyi sitten Suomen Lähetysseuran lääkäriksi Tansaniaan. Siellä vierähtikin sitten koko työura vuodesta 1981 aina vuoteen 2013, jolloin hän jäi eläkkeelle. Varsinaisen työuran päätyttyä Leena Pasanen on jatkanut sitten toimintaansa Tansaniassa vapaaehtoistyössä viettäen kuitenkin aina vuodesta toisen puolen Suomessa ja toisen Tansaniassa, jossa hänellä on itse asiassa toinen koti. Leena puhuu sujuvasti paikallista kieltä suahilia. Hänen uransa on ollut raskas, mutta värikäs ja kiehtova kuten saimme todeta hänen esityksestään.

Leena ja kanga

Aluksi Leena esitteli kanga-parin eli kaksi neliömäistä kangasta, joihin naiset verhoutuvat. Toinen kangas kiedotaan hameeksi ja toinen yläosaksi ja tämän yläosan sisään kääräistään lapsi äidin selkään. Siellä lapsi sitten keikkuu turvallisesti samalla, kun äiti tekee töitänsä pellolla tai kotona. Kun lapselle tulee nälkä, äiti kiepauttaa hänet kainalonsa alitse rinnalle ruokailemaan ja siitä sitten taas takaisin selkään. Lapsia imetetään yleensä kaksivuotiaiksi asti. Koska kangaan kääräistynä lapsi on koko ajan turvallisessa kontaktissa äitiin eivät lapset juuri itkeskele, vaan ovat rauhallisia. Eikä heillä myöskään koskaan todeta lonkkaluksaatiota eli lonkkien synnynnäistä sijoiltaan menoa. Lapset ovat selässä reidet levällään ja tämä asento korjaa mahdollisen luksaation sinä aikana, kun lasta siellä selässä kannetaan. Leena kertoi, että lapset harvoin putoavat kangasta, vaikka ulkopuolinen helposti niin kuvittelisi. Myös vanhemmat sisarukset kantavat pikkusisaruksiaan kangassa.

Leena kertoi kangaan liittyen myös, miten informaatiota jaetaan tansanialaisessa yhteiskunnassa, jossa kirjallista materiaalia ei ole helppo käyttää eikä lukutaitokaan ole aivan yleistä. Hän esitteli kangan, jossa oli lyhyitä tekstejä kuten: Koulutus on pelastus, tietämättömyys on taakka! Tai: Istuta puu, vältä eroosio!

Koleraepidemian ehkäisyssä ainoa keino on puhtaus! Ulkohuussin kuvan yhteydessä iskulause oli: Käytä vessaa, pese kädet, keitä vesi, kärpänen on vihollinen. Kangassa voi olla myös paljon kuvallista informaatiota esimerkiksi nestehoidosta tai tetrasykliini-antibioottikapseleista ja niiden käytöstä. Kolera on nopeasti tappava tauti ja potilas tarvitsee paljon nestettä selviytyäkseen ja epidemian aikana potilaita saattoi olla satakin kerrallaan. Leena kertoi potilaasta, joka tarvitsi 56 l nestettä hoitonsa aikana ja selvisi.

Leena työskenteli vv. 1981-2013 Tansaniassa Ilembulan luterilaisessa sairaalassa lastenlääkärinä. Sairaalan toiminta on afrikkalaisessa ympäristössä hieman erilaista kuin meillä, omaiset ovat potilaan mukana. He tulevat risujen ja muiden tarvikkeiden kanssa ja keittävät potilaalle ruoan ja muutenkin toteuttavat perushoitoa. Keittäminen tapahtui varsinkin aiemmin vain kolmen kiven päällä, mutta nykyään on opittu käyttämään myös muurattuja tulisijoja. Lääkärin työ on alkeellisissa oloissa myös varsin erilaista ja tautikirjokin on omanlaisensa verrattuna Suomeen. Kolera ja malaria ovat tavallisia tauteja, alueella on paljon riisin viljelyä.  AIDS ja HIV olivat varsinkin pari vuosikymmentä sitten suuri ongelma, kun hoitoja ei ollut.

Blantina n 50 v , joka sairastaa osteogenesis
 imperfectaa, ohjaa Leenaa tapaamaan
huonokuntoisia potilaita

Ilembulan seutu on myös teenviljelyaluetta, joka tarkoittaa sitä, että siellä on paljon vierastyöläisiä poissa kotikonnuiltaan. AIDS ja HIV ovat paljolti seurausta tästä. Varsinkin Leenan toiminnan alkuaikoina 1980-90 -luvulla kaikesta oli pulaa, edes lääkkeitä ei oikein ollut. Potilaita saattoi olla hoidettavana ja tarkastettavana 100-200, joskus lapsia kuoli käsiin, kun hoitoa ei ollut tai potilas tuli hoitoon myöhään. Hoitopäätöksiä piti tehdä hyvinkin nopeasti. Lapsen hemoglobiinin Leena arvioi vertaamalla oman etusormensa väriä lapsen alahuulen sisäpinnan väriin. Jos huuli oli ”paper-white”, verensiirto oli tarpeen. Muutakin kekseliäisyyttä oli tarpeen käyttää, mm. reisimurtuman vetohoito toteutettiin hiekkasäkin avulla.

Leena ehti tehdä 21 vuotta töitä ilman aids-lääkkeitä ja silloin aids oli kuolemantuomio potilaalle ja katastrofi perheelle. Leenan vastaanotolle tuli isoäitejä, joiden kaikki lapset olivat kuolleet. Aids-orpoja oli siis paljon ja näitä isovanhemmat yrittivät mahdollisuuksien mukaan hoitaa. Jopa 50-vuotiaat isoäidit imettivät lastenlapsiaan.  Vähitellen hoito-olot ovat parantuneet ja nyt on aids-lääkkeitäkin saatavilla ja näin hiv-positiiviset nuoret voivat mennä naimisiin ja saada lapsia. Mm. USAID toimittaa Tansaniaan lääkkeitä.

Keskosten hoidossa keskeinen elementti on kenguruhoito, jossa äidit pitävät lasta vatsansa päällä lämpimässä ja näin yritetään selviytyä. Leena kertoi 27-viikkoisena syntyneistä keskoskolmosista, syntymäpainot 840 g, 940 g ja 960 g, jotka selvisivät eloon. Äiti hoiti kahta ja äidin käly vietti 180 päivää sairaalassa toimien ”lämpökaappina” kolmannelle vauvalle. Tansanialaisessa kulttuurissa suku yleensäkin pitää hyvin huolta omaisistaan.

Lastenkylän lapsia leikeissään

Kuten muualla maailmassa, täälläkin lapset leikkivät, vaikka joutuvatkin jo pienestä pitäen tekemään myös oikeita töitä. Lelut tehdään itse, käyttökelpoista tavaraa ovat polkupyörän vanteet, kumirenkaat, maissintähkät, muovisangon kannet ym. Niistä voi mielikuvituksella tehdä mitä vaan. Suurempiin harrastuksiin ei ole mahdollisuuksia. Leena kertoi joillakin lapsilla olleen ulkomaisia kirjekavereita ja kun nämä kyselivät ”What is your hobby”, lapset ihmettelivät, mitä se oikein tarkoittaa.
Leenan vietettyä vuosia Tansaniassa, hänelle kehkeytyi vähitellen ”oma” tansanialainen perhe Tästä kaikesta hän on aikaisemmin kirjoittanut parikin kirjaa, v. 2000 julkaistun kirjan Daktarin lapset ja v. 2012 julkaistun Noel, Daktarin tarinoita Tansaniasta. Hänellä on siis 4 lasta, John, Maria, Asha ja Noel, joiden koulutuksesta ym. hän on vastannut ja tällä hetkellä hänellä on jo pari lapsenlastakin. Koskettavin on tarina Noelista, joka löytyi vastasyntyneenä heitteille jätettynä ulkokäymälästä kaiken lian keskeltä. Tämä tapahtui joulun tienoissa, siitä lapselle nimikin Noel.  Lapsi toimitettiin hoitoon ja ensimmäisten elinvuosien aikana kehitys oli hidasta ja häntä pidettiin aivovauriolapsena, kunnes sitten nelivuotiaana alkoi tapahtua. Silloin tuli puhetta, yksittäisiä sanoja, laulua. Hän kehittyi nopeasti ja oppimishalu oli suuri. Leena otti vastuun Noelista ja hän pääsi kouluun ja sittemmin Noel kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin ja on nyt lukenut lakia yliopistossa. Tulevaisuudessa hän haluaa auttaa köyhiä naisia. Uskomaton tarina.

Housemama ja lapset

Leena kertoi myös vuosien mittaisesta ystävyydestään muslimiperheeseen, jonka tyttären Naiman elämää hän on seurannut tämän lapsuudesta alkaen. Naima kutsuu Leenaa äidikseen ja Leena sai olla mukana Naiman hääseremonioissa läheisenä ystävänä. Tällä hetkellä Naimalla on jo neljä lasta. Kun Leena kutsutaan heille kylään, häntä pyydetään siunaamaan ruoka. Lämminhenkistä yhteyttä muslimin ja kristityn välillä.

Vuonna 2008 Leena jäi osa-aikaeläkkeelle Ilembulan sairaalasta ja siinä vaiheessa hän alkoi tehdä vapaaehtoistyötä Mufindin alueella, joka on hänen sanojensa mukaan mustinta AIDS-aluetta. Kylien asukkaista jopa 30 % on hiv-positiivisia. Mufindissa toimii lastenkylä, joka auttaa AIDS-orpoja. Kun Leena v. 2013 jäi kokonaan eläkkeelle, hän on tehnyt auttamistyötä Mufindissa, jossa hänelle on rakennettu oma talo. Leena esitteli monta tapausta, jossa lastenkylätoiminnan avulla on saatu autettua lapsia oikeille raiteille elämässään. Kylässä on viisi taloa, joissa kussakin on housemama tai housepapa. Erityisesti hän kertoi 27-vuotiaasta sosionomikaverista, joka toimii housepapana, on innostunut työstään ja saa pojat pidettyä kurissa. Nuorille on kehitetty erilaisia projekteja, he kasvattavat taimia, hoitavat keittiöpuutarhaa ja papuviljelmiä. Joku kasvattaa kanoja jne. Näin nuoret oppivat monenlaisia käytännön asioita, jotka aikanaan auttavat selviytymään itsenäisessä elämässä.

Tällä hetkellä Leena siis asuu Tansaniassa ollessaan omassa talossaan Mufindissa ja sieltä käsin tekee kotikäyntejä Mufindin kyliin. Mufindissa on 16 kylää, joissa yhteensä 40 000 asukasta. Korkeuserot ovat suuret ja huonot tiet etenkin sadekauden aikana tuottavat ongelmia liikkumisen suhteen. Työ on kuitenkin palkitsevaa. Ihmiset ovat kiitollisia saamastaan avusta ja tämä auttaa jaksamaan. Oli todella mielenkiintoista kuulla Leenan värikästä tarinaa elämäntyöstään. Suomessa Mufindin Ystävät ry -niminen yhdistys auttaa lastenkylän toimintaa. AN

Linkki:  Mufindin ystävät

Panu Rajala ja Ilmari Kianto Suomussalmen sulttaani, torstaina 11.4.2019

Panu Rajala

FT Panu Rajala on julkaissut Ilmari Kiannon elämäkerran Suomussalmen sulttaani vuonna 2018. Tämä on jo kymmenes Kiannon elämäkerta. Kunniavieraana oli Ilmari Kiannon 12. lapsi Raija-Liisa Kianto, joka on jäsenemme ja joka sai Panu Rajalan esiintyjäksemme.

Ilmari Kianto oli papin poika Suomussalmen pappilasta. 30-vuotiaaksi asti hänen sukunimensä oli Calamnius. Kianto-nimi pohjautuu Kiantajärveen. Tosin latinistina Kianto ei voinut hyväksyä a-loppuista sukunimeä, piti olla maskuliininen muoto. Näin syntyi Kianto-nimi.

Ilmari Kianto oli poikkeuksellinen kirjailija jo opinnoissaan. Hän nimittäin valmistui Helsingin yliopistosta suomen ja venäjän kielen maisteriksi ja auskultoi Norssissa. Aluksi Kianto suunnitteli opettajan uraa, matkusti kahdeksi vuodeksi Moskovaan opettelemaan vielä paremmin venäjää. Kianto toimikin jonkin aikaa opettajana. Nuorena Kianto oli suunnitellut upseerin uraa, mutta koska sota ei kiinnostanut, hän päätti ryhtyä opettajaksi ja myöhemmin runoilijaksi.

Ilmari Kianto oli paradoksien mies. Hän oli vapaan uskonnon ja pasifismin kannattaja. Kianto tunsi pyhää vihaa kirkkoa kohtaan, silti hän oli loppuun asti lojaali vanhemmilleen. Vaikka Kianto koki, että rovasti-isä palveli väärää aatetta, poika piti kotipappilaa turvasatamanaan. Kianto kantoi koko elämänsä mukanaan omaa, ei-kirkollista jumalaa.

Ilmari Kianto oli vapaa sukupuolimoraaliltaan mutta piti kuitenkin kiinni moraalista. Kianto kehuskelikin usein olleensa vielä 30-vuotiaana puhdas. Panu Rajala pohti, miltä mahtoi Kiannosta tuntua, kun vihdoin kolmekymppisenä pääsee naisen kanssa tekemisiin. Uranuurtaja Kianto oli monessa asiassa. Ensimmäisen vaimonsa kanssa Kianto matkusti Göteborgiin saadakseen siviilivihkimisen.

Ilmari kianto

Runoilijan ura alkoi takkuisesti. Eino Leino oli tuolloin Suomen tunnetuin ja tunnustetuin runoilija. Vaikka Eino Leino yritti auttaa Kiantoa saamaan runojaan esiin, eivät Kiannon runot saavuttaneet suurempaa huomiota. Kianto tunsi harmistusta Leinon menestyksestä. Kianto päättikin ryhtyä romaanikirjailijaksi.

Ilmari Kianto oli äärettömän ahkera kirjailija. Hän kirjoitti joka päivä ja jätti jälkeen piinaavan suuren jäämistön, kuten Panu Rajala totesi. Kianto julkaisi 63 kirjaa. Hän oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka alkoi julkaista omia tunnustuksellisia päiväkirjojaan. Hyvin pitkään Kianto kirjoitti käsin, vasta joskus 30-luvulla hän sai kirjoituskoneen käyttöönsä.

Kianto oli myös matkamies. Hän kiersi Venäjää, Balttiaa, Puolaa ja Tsekkoslovakiaa. Hän kulki kävellen ja soutaen sekä junalla, laivalla että autolla. Juuri kävely oli Kiannon hyvän kunnon salaisuus. Pirtusta, alkoholista ja sikareista huolimatta Kianto eli 96-vuotiaaksi.

Ilmari Kianto oli edelläkävijä myös kirjallisten kiertueitten harrastajana. Hän osallistui 1930-luvulla myös suomalaisten kirjailijoitten matkoihin Viroon. Kianto oli myös Suomen ensimmäisiä ellei ensimmäinen selfien ottaja.

Ilmari Kianto oli myös iloittelija. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi kuusi lasta, mutta kun taloon tuli hemaiseva kotiopettajatar, Kianto jätti perheensä ja muutti kotiopettajattaren kanssa Hailuotoon. Ilmarin poika Otso Kianto sanoi:” Meidän koti meni rikki, kun kotiopettaja tuli.” Toinen vaimo Elsa Maria oli tomera kotitalousihminen, joka salli miehelleen paljon syrjähyppyjä. Vielä 60-vuotiaana Kianto tuli isäksi, syntyi tytär Raija-Liisa, Kiannon 12. lapsi. Lapsia oli A-, B- ja C-sarjaa. Lapset saivat pärjätä äitiensä kanssa. Panu Rajala tutki elämäkertaa varten paljon Kiannon vaimojen kirjeitä Ilmari Kiannolle. Naiset pyysivät rahallista ja muuta apua. Apua ei useinkaan tullut. Vasta Raija-Liisa oli isänsä suuresti rakastama lapsi.

Kuva Turjanlinnasta. Oikealla jäsenemme Raija-Liisa Kianto

Ilmari Kianto rakennutti Kiantajärven rannalle komean Turjanlinnan. Marraskuussa 1939 Kianto viime hetkellä lähti pakoon lähestyviä neuvostojoukkoja. Kianto tuli kirjoittaneeksi venäjäksi sikarilaatikon kanteen: ”Huomio: saari tuolla tyhjä/samoin/huvila itäänpäin/ja/muut rakennukset./Tunnen Moskovan/Olin siellä/1901 - 1903.” Sikarilaatikon suojapaperiin hän kirjoitti vielä tervehdyksen: ”Venäläiset toverit!/Kunnioittakaa ohimennollanne tätä taloa!/Täällä asuu köyhä kirjailija.” Sikarilaatikon teksti katsottiin avunannoksi viholliselle. Vain Kiannon kuuluisuus esti hänen ampumisensa. Kianto eli tutkintavankeudessa koko talvisodan. Hän sai 6 kuukauden kuritushuonevankeuden. Turjanlinnan suomalaiset sotilaat polttivat.

Pian sodan jälkeen Kiannon mainetta alettiin rehabilitoida. Hän oli koko ikänsä ollut erittäin isänmaallinen. Vankeusaikanaan Kianto harmitteli F E Sillanpään menestystä ja Nobel-palkinnon saamista, aivan kuin hän oli aikoinaan harmitellut Eino Leinon mainetta.

Ilmari Kiannon tunnetuin teos Punainen viiva on yhä ajankohtainen. Alun alkaen Kianto ei tuntenut köyhälistöä, joten hän perehtyi aiheeseen tarkasti. Ryysyrannan Joosepin esikuva oli Jooseppi Kyllönen, jota Kianto haastatteli. Kyllösen suku on yhä edelleen vihainen kirjasta ja sen antamasta kuvauksesta Jooseppi Kyllösen perheestä.

Vanhuuden vuotensa Ilmari Kianto eli kustantajan hankkimassa kaksiossa Helsingissä Turjanlinnan palettua toisen kerran. Panu Rajala kertoi, että kustantaja arveli Kiannon pian kuolevan. Kianto kuitenkin eli piruuttaan vielä 30 vuotta. Vuonna 1970 Ilmari Kianto haudattiin valtion kustannuksella. Kiannon haudasta on käyty sukuriitoja. Oikeudenkäyntien jälkeen maanmittari jakoi haudan kahtia, jotta eri sukuhaarat saavat oman puoliskonsa. Panu Rajala totesi, että Ilmari Kianto ei saa haudassakaan maata rauhassa.

Hieno esitys herätti monet kuulijat muistelemaan yhteyksiään Kiantoon. Eräs kuuntelija kysyi Raija-Liisa Kiannolta, oliko Otson niminä myös Piru Perkele. Näin usein puhutaan, mutta kenelläkään Kiannon lapsista ei ollut nimiä Piru Perkele, vastasi Raija-Liisa. EK     

Wiurilan yksityiskartano, kartanon koti- ja hevosvaunumuseo: Armfelt-suvun historiaa

Huhtikuinen retkemme suuntautui Saloon, Wiurilan kartanoon, joka on yksi Halikon kolmesta keskiaikaisesta kartanosta. Näitä kartanoita, Joensuuta, Vuorentakaa ja Wiurilaa on 1700-luvun lopulta yhdistänyt kreivillinen Armfeltin suku. Wiurila kuuluu yhä suvulle ja kartanon päärakennus on yksityiskäytössä, Anna Lisan eli Anna Louise Standertskjöld-Brüninghaus’in perheen kotina, joten sitä esitetään ryhmille vain rajoitetusti. Tilaisuus oli siis ainutlaatuinen, kun lisäksi Armfeltin sukuun kuuluva, kartanon nykyinen emäntä Anne Marie Aminoff, esitteli meille sukukartanonsa.
Vierailun aluksi istahdimme kartanon talousrakennuksen hienoon juhlasaliin, upeiden kristallikruunujen alle kuuntelemaan kartanon emännän esitystä Armfeltin suvun värikkäästä historiasta Wiurilassa.

Wiurilan kartano mainitaan historiankirjoissa jo 1400-luvulla. Omistajana oli tuolloin Magnus Johansson till Wiorela. Hänen tyttärensä peri Wiurilan ja tästä lähtien Wiurila periytyi äidiltä tyttärelle 300 vuoden ajan, aina vuoteen 1787 saakka, jolloin vapaaherra, kenraalimajuri Magnus Wilhelm Armfelt osti Wiurilan säterin. Hän oli siis Armfelt suvun ensimmäinen Wiurilan omistaja. Hänen poikansa Gustaf Mauritz peri Joensuun kartanon, toinen poika August Philip Wiurilan ja Vuorentaan kartanot.

Wiurila on ollut Armfeltin suvun omistuksessa siis jo yli 220 vuoden ajan.
Armfeltin esi-isien joukossa on ollut paroneita, kreivejä ja merkittäviä sotamiehiä. Useimmilla oli korkea-arvoisia ystäviä kuten esimerkiksi Ruotsin kuningas Kustaa III. Jotkut olivat teollisuusyrittäjiä, jotka toivat uusia hankkeita Wiurilaan. Heidän vaakunoita ja muotokuviaan saimme ihailla sekä vanhasta hevostallista remontoidussa ruokasalissa, että päärakennuksen huoneiden seinillä.

Suurimmillaan Wiurilan kartano oli 1800-luvun lopussa, kun sitä hoiti Anna-Lisan isoisänisä, kreivi August Armfelt (1826-1894).Hänen aikanaan Wiurilassa oli tiilitehdas, saha, myllyjä, meijeri, viinantislaamo ja olutpanimo. Kokonaispinta-ala oli tuolloin 48.000 hehtaaria, tosin siitä sijaitsi noin puolet Karjalan Hiitolassa.

Wiurilan kartanon viimeinen kreivi oli Carl August Armfelt (k.1942). Hänen tyttärentyttärestään edellämainitusta Anna Louise Standertskjöld-Brüninghausista tuli kartanon omistaja vuonna 1951. Myöhemmin kartano siirtyi taas hänen tyttärelleen Anne Marie Aminoffille, siis nykyiselle omistajalle.

Päärakennus

August Philip antoi 1806 Suomen ensimmäisen valtionarkkitehdin, italialaisen Carlos Bassin tehtäväksi piirtää Wiurilaan uusi päärakennus. Työ saatiin päätökseen vuonna 1811, jolloin uusklassismia edustava kartanorakennus valmistui. Rakennus on melko suuri, sisältäen 24 huonetta. Pääsimme tutustumaan toisen kerroksen alkuperäiseen ruokasaliin, komeaan juhlasalonkiin, joka 1830-luvun asussa, pieneen salonkiin, esiäideille pyhitettyyn päämakuuhuoneeseen sekä upeaan kirjastoon.

Hevosvaunumuseo ja kotimuseo

C.L. Engelin suunnitteleman upean talousrakennuksen (valmistui 1836) yläkerrassa on Anna Lisa 1997 perustama kartanon Koti- ja Hevosvaunumuseo, jossa pääsee tutustumaan Wiurilan historiaan sekä Armfelt-suvun kartanon arkielämään.
Vuosina 2007–2010  Anne-Marie Aminof lisäsi sen yhteyteen sepän pajaa sekä puuverstasta esittelevän osuuden. Kartanon historiallisia esineitä varten yläkertaan rakennettiin myös kotimuseo jossa on esillä runsaasti käytössä ollutta alkuperäistä esineistöä. Näytteillä on mm. upeita pukuja edellisiltä vuosisadoilta.
Hevosvaunut ovat eri aikakaudelta ja monet niistä ovat säilyneet vuosien saatossa Armfeltin suvussa.

Ravintola- ja juhlasali

Talousrakennuksen vasemman siiven päädystä löytyy kaunis juhlasali, jossa nautimme maittavan lounaan ja sisäpihan puolelta löytyy viihtyisä Bistro ulkoterasseineen.
Elämä Wiurilan kartanossa on muuttunut vuosien varrella täysin: vuosisadan vaihteen omavarainen tila on tänään kukoistava monitoimiyritys.

Nykyisin kartanon yhteydessä toimii ravintola sekä hostelli. Alueella on myös golfkenttä sekä ratsastuskoulu. Kartanoalueen pinta-ala on nykyisin noin 150 hehtaaria. Kesäisin talousrakennuksen eri tiloissa kuten viljavarastoissa ja holvikaarisessa maakellarissa on taidenäytteyjä. Suojeltuihin tiloihin ja näyttelyihin pääsee tutustumaan ilman pääsymaksua.

Halikon kirkko

Kotimatkalla meille järjestyi vielä yllättäen mahdollisuus vierailla Halikon Pyhän Birgitan kirkossa. Kauniin harmaakivestä rakennetun kirkon arvioidaan valmistuneen noin 1440. Kaksilaivainen pitkäkirkko oli omistettu Birgitalle, 1300-luvun pyhimykselle. Myöhemmin kirkkoa laajennettiin ja 1813-1815 kirkko muutettiin nykyiseksi ristikirkoksi italialaisen arkkitehti C.Bassin suunnitelmien mukaan. Kirkon harvinainen kivipaanukatto korjattiin vuosina 2014-2015, jolloin puhdistetut paanut ladottiin takaisin paikoilleen. MN


Linkki Halikonretken kuva-albumiin